Lisbet Backman muistelee
Aloitan Pilventuvasta (Molnstugan), koska se on lähinnä sydäntäni. Se on lapsuuden kesäkotini. Oikeastaan ensin rakennettiin vain tanko, jota äidin isä kutsui Pilvenveikoksi (Molnets broder). Kahdeksan metriä korkean tangon päässä on kolmemetrinen nuoli, jonka toinen pää näyttää ilmansuunnat ja toinen pää liikkuu tuulen mukaan. Keskellä oli lasikuula, jonka sisus oli hopeinen, ja sanottiin että sen välkkeen näki Porvooseen asti. Siihen aikaan metsä oli matalaa ja Pilventuvan kallio oli Meriniemen (Havsudden) korkein; sen sanottiin olevan yli 20 metriä merenpinnan yläpuolella. Merikartasta tai vastaavasta näkee tarkan korkeuden [25,6 m].
[Kuva 1. Tuuliviiritangon ympärille rakennettu Pilventupa kattoverantoineen.]
Tanko oli tuettava neljällä suurella lankulla. Ne olivat valtavan suuria puita kuten itse tankokin, joka oli Epoon (Ebbo) metsän korkeimpia kuusia tai honkia, luultavasti kuusi, koska se oli niin suora. Äidin isä oli matematiikan lehtori Porvoon lyseossa ja [muiden lehtorien tapaan] hänellä oli oikeus ottaa metsästä puuta. Parrut oli kytketty lujasti kallioon ja tangon juurella ja sitten ylhäälläkin oli tasanne, joilla saattoi kulkea tangon ympäri. Ylhäältä saattoi katsella näköalaa, joka oli silloin ihan muuta kuin nyt. Nyt nähdään pelkkiä männynlatvoja, kun silloin näkyi koko meri veneineen, ohiajavine proomuineen ja [horisontista] tulossa olevine suurine laivoineen. Pikku Gretakin istuessaan Pilventuvan lattialla sanoi: ”Ti tora åntåti tommer” (”katso iso höyrylaiva tulee”). Sen isä kirjoitti pieneen kirjaan, johon hän keräsi kaikki Gretan erikoisilmaisut.
Tontti, jonka äiti ja isä saivat, kun äidin isä päätti jakaa Meriniemen tonteiksi – kuuteen osaan, kaikille lapsille – oli suurin koska äidillä ja isällä ei ollut taloa kuten Rantatupa (Strandstugan), Iso talo (Stora Byggningen) ja Vidavy. Kun he sitten päättivät sisustaa Pilventuvan, isä ja äiti saivat kuitenkin mökin, vaikka heillä oli vähän suurempi alue. Kävi kuitenkin niin, että äiti oli päättänyt yhdessä Unon ja Erkin kanssa ryhtyä huolehtimaan Isosta talosta, kun rahat Ruotsista loppuivat vuonna 1948, jolloin 50 vuotta oli kulut siitä, kun vanhan äidin isän, Topeliuksen, kirjoista oli alettu maksaa palkkioita jälkeläisille. Kun se loppui, sisarukset, äidin äidin ja äidin isän lapset, eivät voineet enää ylläpitää Isoa taloa, vaan kyselivät toisiltaan, kuka ryhtyisi huolehtimaan siitä, ja äiti arveli, että hän voisi sen tehdä, koska hänellä oli apunaan Erkki ja Uno. Apu jäi kyllä hyvin pieneksi.
Pilventuvastahan minun piti puhua. Ensin siis pystytettiin tanko. Sen jälkeen, kun Pilventupa oli rakennettu sen ympärille, muistan päivän, jolloin oli kova meteli ja hälinää, sillä pystytettiin majakkaa, ja samaan linjaan toinen samanlainen tehtiin myös Hellakseen. Ensin oli vain punavalkoiseksi maalattu merimerkki ja kummankin alla pikku mökki, jossa kesävieraat saattoivat yöpyä, mutta myöhemmin, kun majakoihin asennettiin valot, jotka nyt vilkkuvat, mökit lukittiin ja niissä säilytetään laitteita, jotka pitävät vilkut päällä, alkavat illalla, kun tulee pimeää ja lopettavat aamulla valoisalla.
Niin asuttiin Pilventuvassa ja vähitellen syntyivät kaikki sisarukseni, yksi toisensa jälkeen. Gunnar oli vanhin, sitten tulivat Maija, Kaisa, Erkki, Greta ja kun Greta oli neljäntoista, syntyi vielä iltatähti ”skrabbabulla”, ja se olin minä. Siksi en ole niin selvillä kaikista asioista. Olisi pitänyt ehdottomasti kysyä Gretalta ja Kaikalta (Kaisalta), he tiesivät kaiken mitä tapahtui, mutta minä olin vain lapsi niihin aikoihin, kun Meriniemessä tapahtui paljon asioita, enkä voi tietää mitä oikeastaan tapahtui. En voi kertoa muusta kuin siitä, mitä näen ja olen kokenut.
[Kuva 2. Pilventupa katolle nousevine tukevine tikkaineen.]
Pilventuvan pohjoispuolisella katolla on veranta, johon päästiin Pilvenveikon ympäri kiertäviä pieniä portaita myöten. Kerrottiin, että verannalla oli usein ruokapöytä, jossa iloiset sisarukset istuivat, ja voi arvata, että heillä oli kauhean hauskaa yhdessä, sillä isä oli uskomaton humoristi, niin että siellä puhuttiin ja naurettiin, ja joskus Kaisa lauloi. Se kuului ympäri Meriniemen, Lindbergeille [lahden taakse] ja aina Estamsuddeniin asti, sillä se oli hänen vahva puolensa. Niin Isolla talolla tiedettiin, että nyt Pilventuvassa syödään. Sellainen meteli ja hauskanpito sinne kuului. Kuuluvuus oli silloin parempi kuin nyt, sillä metsä ei ollut tiellä, vaan puut olivat matalia. Metsä oli palanut kymmenisen vuotta ennen kuin äidin isä osti Meriniemen tai Utholmenin, mikä oli niemen nimi silloin. Kiitos metsäpalon, me saimme hienon, nuoren metsän ja paljon lehtipuita, ehkä enemmän kuin niitä oli aikaisemmin.
Pilventuvasta voisi kertoa vaikka kuinka paljon, mutta jätän sen myöhemmäksi. Juuri nyt mieleeni ei tule muuta, kuin että kauhean hauskaa oli, lapsia oli paljon, oli ”putti”, äidillä oli pieni keittiöpuutarha. Liv och Lustissa [perhelehdessä] kerrotaan tarkasti yhdestä ja toisesta syntymäpäivästä ja muusta; kuinka isä putosi ”puttiin” ja kaikesta mahdollisesta hauskasta.
Siellä asui useita kesiä myös Anna-tädin [Anna ja Lauri Mäkisen, vuodesta 1919 Kuoppamäen] perhe. Niihin aikoihin ”Jorma putos puttiin, Uoti putos puttiin, Pentti putos puttiin”, eikä auttanut muu kuin juosta vetämään heidät ylös. Silloin ”putti”, lammikko, ei ollut niin syvä kuin myöhemmin, mutta se oli suuri ja tasapohjainen lammikko juuri Pilventuvan keittiön oven edessä. Veden pois johtamista varten kaivettiin myöhemmin läheiselle suolle syvä kuoppa – väitettiin että se oli kolme metriä syvä – ja äiti sai kasvimaansa entisen lammikon paikalle. Siihen syvään kuoppaan isä sitten putosi eräänä kauniina päivänä.
Putti-tapauksesta kirjoitetaan tarkasti Liv och Lustissa. Isä kuvitti itse jutun, sillä hän oli hyvin hyvä piirtäjä, ja asiasta toiseen, isä oli etevä kaikessa. Ensin hänestä piti tulla näyttelijä, ja hänestä on kuvia Romeona; sitten hänestä piti tulla juristi, mutta hän jäi menemättä viralliseen kuulusteluun, ja hän oli myös hyvä uimari.
Hän pelasti kaksi purjehdustoveriaan varmalta hukkumiselta. Hän oli itsekin hukkumaisillaan, mutta hän näki jotain, mitä joskus näkee ennen kuolemaa, nimittäin oman elämänsä. Silloin hän lupasi, että jos Jumala pelastaa nämä kaksi ja hänet itsensä, hän omistaa Jumalalle koko elämänsä. Isä ryhtyi sitten saarnaajaksi yhdessä muutamien muiden etevien herrojen kanssa, joilla myös oli korkea koulutus, mutta jotka omistautuivat … kunpa muistaisin, se tulee myöhemmin. Axel Skutnabb… hänen tyttärensä Sheila Skutnabb, myöhemmin avioliiton kautta Laurikainen-Valta, ja tämän mies asuivat majakan alla olevassa mökissä. Tytär oli myöhemmin yhdessä minun kanssani opettajana Tampereella. – Joka tapauksessa äiti seisoi Pilventuvan ulkopuolella verannalla ja katseli, kun isä putosi ”puttiin”. Kun isä ryömi putista kalliolle, äiti oli kysynyt, putosiko isä tahallaan vai vahingossa, sillä isän suhteen ei voinut koskaan tietää, kummasta oli kysymys. Hän oli mainio koomikko kaikella tapaa. Siitä on, kuten sanottu, kirjoitettu Liv och Lustissa.
Asuimme melkein kaikki kesät Pilventuvassa. Toisinaan joku oli hoitamassa taloutta. Niihin aikoihin oli ihania ihmisiä, jotka eivät tehneet muuta kuin huolehtivat toisista. Äiti istui toimistossaan (på sin kontor på taxen) Helsingissä ja meistä pidettiin täällä huolta. Minä olin tietysti se, josta piti huolehtia eniten, kun olin tullut jälkijunassa. Mutta kerrottiin, että kun kysyttiin, miten uskalsin illalla tulla yksin metsän läpi kotiin Rantatuvasta tai Isolta talolta, jossa olin leikkinyt Irmelin kanssa, olin pikkuvanhasti vastannut, että siksi, koska olen uskovainen. Ehkä se oli totta, mutta tuskin kuitenkaan tiesin, mitä uskovaisuus tarkoitti. Olin oppinut sen kotona.
Ja mitä tulee Pilventupaan, se on yhä jäljellä, ja vielä viikko sitten oli jäljellä myös Pilventuvan tuppila, hyvin tärkeä rakennus, joka olisi täyttänyt sata vuotta, ehkä enemmänkin. Se oli lahonnut sellaisella tavalla, että kun penkillä istui, se vietti taaksepäin siinä määrin, että millään ei tahtonut päästä ylös. Vanhin poikani Lasse ja hänen kahdeksantoistavuotias Niklaksensa ovat yhdessä purkaneet tuppilan ja aikovat rakentaa uuden, ja saapa nähdä osaavatko rakentaa yhtä hienon kuin entinen oli. Se oli oikein hieno, siinä oli yksi pieni reikä rappusineen ja kaksi isoa reikää. Kesävierailla, jotka oli majoitettu Pilventupaan, oli tottumista! [Seuraa kuvaus.]
Kesävieraisiin kuuluivat Meeri Villbers ja Willi Rolfenk. Willi oli saanut isältään joka oli pankinjohtaja varoja, joita hän saattoi käyttää kun tahtoi auttaa jotakuta. Joku, jota hän oli juuri auttanut, oli tervehtynyt ja tuli toimeen omin voimin, ja seuraavaksi hän valitsi Kaisan. Sisareni Kaisa oli seitsemän vuotta hänen seuraneitinään. He asuivat Aldesheimissa, Lontoossa ja Hampurissa ja muualla. Willi maksoi Kaisan hoidon Aldesheimissa, jossa hän jonkin verran paranikin. Kaisa oli saanut vaikean strumaiskiaksen myrkytyksen seurauksena ottaessaan liikaa struumalääkettä. Hänen lääkärinsä jätti sanomatta, että lääkettä oli otettava vain tietty määrä, ja lähti itse häämatkalle. Kaisa jatkoi lääkkeen ottamista ja sai tyroksiinimyrkytyksen, ja sen seurauksena vaikean iskiaksen ja migreenin, joista kärsi seitsemän vuotta. Tuli sota, ja Willi ja Meeri matkustivat USA:han ja lähettivät vielä sieltäkin kerran rahaa. Sen jälkeen Kajka selviytyi itsekin, kiitos äidin avun, Sylvia-kodin ja muun.
Kun olin pieni, olin usein sairas, milloin mistäkin syystä, ja Hilma lähetettiin tietenkin heti minua hoitamaan Pilventupaan. Hilma oli ylipäätään suvun kaikkien lasten hoitaja. Kun joku sai hinkuyskän tai tulirokon, eikä joutunut sairaalaan tai muuta epätoivottua, tuli Hilma. Hän oli enkeli. [Muistelma kukkuraisesta vadelmalautasellisesta.]
Toinen muisto on Helsingistä, kun olin kaksivuotias. Ajoimme hevosella ja isvossikalla rautatieasemalle, jonne oli tullut isän äitini ruumisarkku vainajineen. Jostain syystä arkku suljettiin vasta siellä. Arkku oli määrä kuljettaa junalla Alavuteen ja haudata Alavuden hautausmaalle. Minä ihmettelin isän äitiä, joka makasi arkussa, ja sanoin äidille, että siinä isän äiti ajaa reessä. Mielessäni on vieläkin, että kun häntä kuljetettiin matalassa vaunussa ja arkku nostettiin junaan, niin hän ajoi reessä. Mutta se ei ollut mitenkään pelottavaa.
Isän äidiltä äidille ja isälle löytyy ihania kirjeitä. Hän ei ehkä kuulu Meriniemen asukkaisiin mitenkään läheisesti, mutta huvittavaa on, että isä oli Kuoppamäkien (”Kuoppamäkinens”) esiäidin serkku, vai äidin äidin? [Väinö oli Lauri Kuoppamäen serkku; hänen isänsä ja Laurin äiti olivat sisarukset.] Niin että me olemme Kuoppamäen lasten kanssa, joita minun sukupolvestani ei ikävä kyllä enää ole yhtäkään jäljellä, kaksinkertaisia serkkuja. Anna-tädin kautta olemme oikeita serkkuja ja isän kautta pikkuserkkuja. Siksi isän äitikin pääsee mukaan. Hän oli nimeltään Josefina Stenbäck mentyään naimisiin isän isän kanssa. Sitä ennen hän oli Josefin Grönberg. Myös Grönbergit olivat pappissukua, joten sitä oli hänellä suonissaan ennen kuin hän meni papin kanssa naimisiin.
Kerrotaan, että jo kauan ennen Pilventuvan rakentamista, ennen metsäpaloa, lähellä paikkaa, jossa majakka on nyt, asui ukko, jota kutsuttiin nimellä Blabblabisi. Arveltiin, että hänellä oli huulihalkio, ja että siksi hän puhui huonosti, blabblade. Ehkä hän kiersi Emäsalossa kerjuupussin kanssa, ehkä kalasti, kuka tietää. Joka tapauksessa kerrotaan, että hän asui luolassa majakan nykyisen paikan lähellä. Se on kylläkin sortunut. Pikkutyttöinä Irmel, Hedda ja minä tutkimme kalliohalkeaman nähdäksemme, olisiko siellä voinut asua, mutta mitään ukon mentävää paikkaa ei löytynyt. Joko sellaista ei enää ollut tai hän asui yksinkertaisesti sen ulkopuolella. Mutta Blabblabisi oli hänen nimensä ja vanha meriniemeläinen [silloin: Utholmenin asukas] hän oli.
[Kuva 3. Irmel, Titti ja Hedda.]
Minun tässä puhuessani ulkona on satanut kaatamalla, ja tänään on — mitä Husiksessa [Hufvudstadsbladetissa] sanotaan – tiistai, heinäkuun yhdeksäs [1996]. Pilventuvasta olisi kertomista vaikka kuinka, mutta nyt en muista muuta, kuin että me viihdyimme siellä ihan mahdottoman hyvin; ja suurempaa huonetta kutsuimme saliksi ja pienempää ruokasaliksi. Yksi huone löytyy vielä ylhäältä, missä Maija kirjoitti runon… siitä miten hän ikävöi niin kuin lintu häkissä. Silloin hän odotti, että Seppi [Josef Hertz] tulisi. Oli myös pieni porras ikään kuin kolmanteen kerrokseen, jossa oli tilaa sen verran, että jos ei ollut liian paksu, saattoi siellä jopa nukkua, ja muuten se oli paikka, jossa minä sain aina leikkiä. Siellä oli pieni kaappi, jota voi pitää nukkekotina, jos sinne vain oli asukas; minun nukensänkyni oli siellä ja sängyssä nukkui nukke nimeltä Verna-Rosa. Siihen aikaan oli ikkunakin, mutta kun tuli sota, ylin kerros oli laudoitettava umpeen ja maalattava siniseksi, ettei se erottuisi liian selvästi. – Nyt kolmannessa kerroksessa ei ole enää ikkunaa muualla kuin pohjoissivulla ja siellä ovat pääskyset pitäneet tapanaan pesiä. Mutta nyt niitä ei ole ollut moneen vuoteen… ehkä koska me olemme asuneet siellä niin vähän. Mutta silloin kun asuimme jatkuvasti, siellä oli pääskysenpesä ja oli valtavan hauskaa. Tikkaat katolle olivat hyvin vankat, ne oli tehty pystyyn nostetuista lankuista ja askelmatkin olivat tukevat. Gunnarilla oli tapana tulla tulipalovauhdilla, siepata pikkusisko Greta syliin ja juosta hänen kanssaan katolle. Isä merkitsi muistiin, että Greta sanoi: ”Ojo me omme, ta Teta på tate int” [ … ”älä vie Gretaa katolle”] Isää kiinnosti kielellisesti, että Greta sanoi kieltosanan viimeiseksi, sen hän osoittaa muistiinpanoissaan. Se oli lystikästä.
Kajkasta on kuva, jossa hän istuu Pilventuvan ulkopuolella ja yrittää sitoa nauhaa puisen leikkiveneen keulan ympärille, hän sitoo ympäri, ympäri, ympäri, mutta nauha ei tahdo pysyä. Joku ystävistä otti kuvan hänestä koska oli niin huvittavaa, millä kärsivällisyydellä hän jatkoi sitomista vaikka nauha ei voinutkaan pysyä ilman naulaa tai muuta. Koska Trygve enimmäkseen otti tuon ajan kuvat, luultavasti hän otti tämänkin, tai sitten Gunnar. Gunnar joka tapauksessa oli tarpeeksi vanha. Kajka ja Trygve olivat samanikäiset ja valtavan hyvät leikkitoverit ja se oli yhtenä syynä siihen, että Kajkan Kristian [ottopoika] sai nimen Trygve Hedfrid Kristian. Trygve oli hänen paras leikkitoverinsa, Hedfrid oli se, josta hän piti eniten Sveitsissä, ja Kristian oli sitten oma nimi. – Se siitä.
Sen paikan lähellä, missä Kajka istuu kuvassa, on jyrkkä pudotus, ja juuri siihen äidin äiti, joka vielä jaksoi tulla ylös Pilventuvalle, istutti äidin kanssa neljä pientä mäntyä suojaamaan Pilventupaa mereltä tulevalta myrskyltä. Yksi niistä on vielä jäljellä pienenä ja kitukasvuisena puolen metrin korkuisena, kun koko metsää suojaa Pilventupaa.
Paitsi majakka ja tuppila, oli myös makasiini. Se rakennettiin kallion alapuolelle, jotta se olisi tuulensuojassa. Ovet olivat eteläpuolella eikä mitään ollut oikeastaan pohjoispuolella, mutta yhtä huonetta kutsuttiin nimellä magasin du sud [etelämakasiini] ja toista huonetta magasin du nord [pohjoismakasiini]. Isä asui eteläpäässä monta vuotta. Hänellä oli siellä mukava sänky, joka oli tuotu kaupungista, se oli kapea ja kuului… itse asiassa sänkyjä oli kaksi ja ne kuuluivat yhteen ja toinen oli silloin kaupungissa. Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti kokemuksistaan Suomenlinnan ja myös sairaalassa olevien vankien parissa. Ensin eräällä papilla oli tehtävänä lohduttaa vankeja saarnaamalla, mutta häntä kohdeltiin huonosti, naurettiin ja pilkattiin, että hän lähti pois. Isän puoleen käännyttiin ja hän otti tehtävän vastaan, ja on hurjan mielenkiintoista lukea hänen muistiinpanojaan tuolta ajalta. Magasin du sud toi mieleen nämä asiat, jotka tapahtuivat melko myöhään, isä kirjoitti niistä vasta 1930-luvulla.
[Kuva 4. Väinö ja Ingrid.]
Äiti käänsi ne ruotsiksi, mutta käännös on hävinnyt. Olen nähnyt niistä vain muutamia lehtiä. Isän oikea alkuperäinen luonnos minulla on jossakin jäljellä, mutta kaikki on painettu Armon Sanomiin, joka oli sen yhteenliittymän lehti, jonka suunnan isä, setä Kustaa Asp ja Axel Skutnabb puhujina panivat alulle. Nyt heitä kutsutaan vain nimellä Uskovaiset, ja he eroavat jonkin verran kirkosta siinä, että kirkolla oli silloin uskonkappaleita, joita isä ei voinut käsittää. Muun muassa lasten kastaminen… siihen sisältyy sanoja, joissa selitetään, että lapsi on tullut pahan valtakunnasta Jumalan valtakuntaan kasteen kautta. Isän mielestä niin ei ollut ja siksi he kastoivat omansa vasta kun he olivat aikuisia. niin että isän äiti monine alushameineen oli antanut kastaa itsensä joessa, ja kaukana Merikarvialla minutkin kastettiin kun olin seitsemäntoista ikäinen. Isän mielestä oli itse haluttava tulla kastetuksi eikä vain saada kaste lapsena. Siitä oli seurauksena … melkoinen sotku meidän nimissämme. Kirkonkirjojen mukaan me olimme Maria Elisabet, Katarina Elisabet, Margareta Elisabet ja Aina Verna Elisabet. Mutta nimet muutettiin joskus 1945-47 kun siviilirekisteri perustettiin. Kajsa muutti nimensä Kajsa Caritaksi, Majlis otti nimen Majlis Elisabet (Maria E:n sijasta) mennessään naimisiin ja saadessaan sukunimen Hertz, ja minusta tuli pelkkä Elisabet vaikka ylioppilas- ja vihkitodistuksissani vielä on Aina ja Verna jäljellä. Pienenä kutsuin itseäni nimellä Elisabet, suurempana olin Lisbet ja myös Titti. Vieläkin on serkkuja, jotka kutsuvat minua Titiksi.
Saarnaaja, joka kastoi minut Merikarvialla meressä, oli nimeltään Veikko Itkonen. Hän oli pitkään isän uskottu ystävä; vielä isän kuoltua hän matkusteli seuduilla, joilla ihmiset halusivat kuulla hänen saarnaavan. Silloin kastettaessa oli uskomaton ukonilma, samanlainen kuin täällä tänään ja muutama päivä sitten. Oli kaatosade, ukkosti ja salamoi, niin että tunsin tulleeni todella kastetuksi.
Sellaiseen kasteeseen liittyen, jossa ihminen painetaan kokonaan veden alle, sanoisin jotakin isän äidin alushameesta. Kerrottiin nimittäin, että oli kauhea vaiva saada hänet kaikkine hameineen ja alushameineen, paksuna ja pyöreänä, veden alle, sillä aina jäi ilmaa väliin –. Mutta muuten oli merkittävää, että sekä isän isä, joka oli rovasti, että isän äiti, ruustinna, molemmat omaksuivat isän käsitykset Raamatusta ja antoivat itsensä Jumalalle isän piirissä. Olisi luullut, että isän isä, pappina ja aika määräävänä herrana kolminetoista lapsineen olisi asettunut niitä vastaan, mutta niin hän teki vain aluksi ja lopulta hän joka tapauksessa vakuuttui siitä, että isä oli oikeassa raamattukäsityksessään.
Nyt eksyin kokonaan makasiineista. Isä oli siis etelämakasiinissa, ja kun äiti oli työssään kaupungissa [satt på taxen], meillä oli apulainen, jota kutsuttiin Taimiksi; hän huolehti meistä ja laittoi ruokaa isälle ja minulle Pilventuvassa. Välillä saimme syödä Isolla talolla, jos sattui niin hyvin, että Elsa-tädillä oli Tagung [kokous], ja keittäjä, joka valmisti ruokaa Tagung-osanottajille, tai äiti oli antanut vuokralle eri taloja – hänhän osti Vidavyn veljeltään Mikiltä, ja hänellä oli siksi vieraita Vidavyssä – ja Pilventuvassakin oli tyhjä huone koska minä asuin Kinnarissa. Kinnari on yksi leikkimökeistä, se rakennettiin tavallaan Kajsalle ja minulle, mutta minä asuin siellä kymmenen vuotta. Se oli pieni mökki, eikä siitä ollut jäljellä sitäkään vähää, sillä sen päälle oli kaatunut puu.
Oli myös magasin du nord, se oli saman makasiinin pohjoinen huone, ja siellä asui moni, joka kesä joku. Aina joku vieraista oli sitä mieltä, että makasiinissa olisi hauska asua. Siellä asui mm. Axel-sedän [Skutnabb] tytär Birgit, josta tuli Heikkilän molempien lasten äiti; minä näin heidät pieninä Tampereella. Jonkin ajan kuluttua hän erosi miehestään, poika jäi isälle, jonka nimi oli Heikkilä, ja tytär oli jo niin suuri, että – niin en tosin tiedä kuka otti huolehtiakseen hänestä, luultavasti joku muu sisarista. Skutnabbien perheeseen kuului useita sisaruksia. Tyttö muutti Sveitsiin ja oppi hoitamaan lapsia, joita sanottiin siihen aikaan jälkeenjääneiksi, ja nykyään, saksaksi, seelenpflegebedürftige Kinder. Hän meni siellä naimisiin ja jäi Sveitsiin. Hänen veljensä oli Jan, ja Jan Heikkilä oli johtajana Tamrossa, jossa silloin olin työssä. Heidän äitinsä Birgit asui pohjoismakasiinissa eräänä kesänä, melkein koko kesän. Minä tutustuin häneen siellä, hän oli aivan ihana ihminen, niin kuin ylipäätään koko Skutnabbin perhe, meille hyvin läheinen.
Jos halusi tulla hevosella ja rattailla Pilventupaan, ajettiin omenatarhan ohi ja tultiin yli kallioiden ja mäkien aina makasiinille asti. Siitä oli vielä kiivettävä kalliolle eikä tietä ollut. Myöhemmin kun Bertel-eno erotti Sagalle ja Sjolfille [Florström] pienen palan maata, he rakensivat Tuuventupansa (Tovestugan) aivan tien viereen. Alussa kaikki meni mukavasti, sillä ehkä yksi kuorma hevosella ja kärryillä ajoi ohi kerran kesässä, mutta kun aikaa kului, autot alkoivat ajaa ohi ja lopulta liikenne oli niin vilkasta, että Sagan kanssa, kun hän jo oli yksin, päätimme rakentaa tien, joka ei kulkisi aivan Tuuventuvan vierestä. Se jäi jyrkäksi mäeksi, sillä madaltaminen olisi tullut kalliimmaksi, kalliota olisi pitänyt räjäyttää enemmän.
Toinen tie [vie] metsän läpi Isolta talolta Leikkimökkikallion yli (Lekstuguberget) yli, äidin äidin ”sohvan” (Mormors Soffa) ohi Kinnariin (Skinnaråkern), se on muuttunut paljon metsän hakkuiden takia. Mutta niihin aikoihin, kun isä täytti 50 vuotta, sen täytyy olla 1912, silloin äidin äiti vielä liikkui vähän pitemmälle, joten hän oli mukana, ja juhlat pidettiin litteän kiven ympärillä, joka vielä löytyy Kinnarin pellon läheltä. Koska äidin äiti ei jaksanut kiivetä Pilventuvalle asti, isän 50-vuotisjuhlat vietettiin siellä keskellä metsää ja pöytä katettiin kivelle. Kerrotaan, että Charl- Emil-setä onnitteli isää sanomalla: ”Tervetuloa ukkojen joukkoon!” Jos muistan oikein, äidin isä tuli väliin ja korjasi, että ”Sano nuorukaisten, sano nuorukaisten!” – Muistan ja muistan… tämä tapahtui seitsemän vuotta ennen minun syntymääni.
//
Lisbet Backman (1918-2002), Munksnäs-hemmet 1996. Äänityksen C-kaseteille organisoi Ralf Nuorivaara ja mukana toteutuksen eri vaiheissa olivat Tom Backman, Erkki Salo (digitointi ja litterointi) ja Riitta Kuoppamäki (lyhennetty käännös). Valokuvat ovat vuonna 2003 järjestetyn Meriniemen sukujuhlan näyttelystä.
