ERÄS MERIMIESKOHTALO (Ett sjömansöde)
(Suomennos: Ralf Nuorivaara, Paul Nybergin kirjasta ”Där havet blommar”, WSOY, Helsinki 1943 / lyhentänyt ja editoinut Johanna Nuorivaara).
Kaikista tuoksuista ei mikään vedä vertoja vanhan merimiesarkun hajulle. Se on sekoitus tervaa ja pikeä, suopaa, talia, maalia ja tärpättiä, hienoa englantilaista partasaippuaa, purjekangasta ja hamppua, paperia ja puuta. Se ei laimene vuosienkaan kuluessa, vaan tulee ajan mukana yhä hienostuneemmaksi. Tällainen vanha merimiesarkku on minulla kotona, maalla. Se on tumman vihreä ja sen kannessa on messinkihelat. Kädensijat sen molemmissa päissä on taitavasti pleissattu ja värjätty. Arkku on ollut lukittuna kohta 40 vuoden ajan. Vain silloin tällöin olen avannut sen kannen palauttaakseni mieleen vanhat, rakkaat muistot. Tuo ihmeellinen tuoksu nousee vastaani ja sen mukana pyörähtää muistoissani käyntiin kokonainen äänielokuva.
Kuulen tulista viulumusiikkia, jota veljeni soittaa. Hän, joka on saanut äidinisäni etunimen. Hän oli minun esikuvani. Hän oli ylioppilas, mutta parasta oli, että hän oli merimies ja hänestä piti tulla kapteeni. Hän oli purjehtinut vierailla merillä ja kokenut seikkailuja, jotka olisivat kelvanneet mihin tahansa seikkailukirjaan. Hän oli nähnyt härkätaisteluja Espanjassa ja käärmeenlumoojattaria Jamaikalla. Hän oli poiminut näkinkenkiä Välimeren rannoilla ja ostereita Länsi-Intian saarilla. Hän oli potenut malariaa kingstonilaisessa sairaalassa. Hän oli karannut laivasta Sapelon satamassa, elänyt villi-ihmisen lailla aarniometsässä, pestautunut brasilialaiseen höyrylaivaan, joka sitten kärsi haaksirikon Atlantilla. Myrskyssä hän oli joutunut ajelehtivalle lautalle, jossa hait olivat ahdistelleet häntä, mutta englantilainen laiva oli pelastanut hänet ja vienyt Liverpooliin. Hän avasi minulle pleissaamisen ja rihmaamisen sekä solmujen teon ja purjeitten ompelemisen salat. Hän opetti minua tunnistamaan jaalan, kaljaasin, prikin, kuunarin ja parkin. Kaikki elämän romantiikka oli henkilöitynyt veljeeni, jolle omistin koko sydämeni ihailun.
Sitten tapahtui katastrofi. Muistan sen kuin eilisen päivän. Olin yksin kotona eräänä sunnuntaiaamupäivänä 29. lokakuuta 1905. Ovikello soi. Vieras mies nousee portaita meidän eteiseemme. Vakavan näköisenä hän ojentaa minulle sähkösanoman. Pahaa aavistamatta avaan sen ja luen: ”Nyberg pudonnut märssystä. Täysin tajuissaan. Sisäisiä vammoja. Ei katkenneita jäseniä. Vammat eivät vaarattomia.” Se mitä sitten tapahtui, oli kuin unta. Äiti lähti ensimmäisellä mahdollisella laivalla Tanskaan. Hän ehti ajoissa perille ja sai pojan siirretyksi parempaan sairaalaan. Isä matkusti perässä, mutta tuli perille liian myöhään.
Eräänä yönä minulla oli outo elämys: Näkymätön voima yritti vetää sydäntä rinnastani. Tunsin pistävää kipua ja sitten sydän asettui jälleen paikalleen. Samassa heräsin ja näin kellon olevan 2. Silloin aavistin, että jotain oli tapahtunut. Seuraavana päivänä tuli sähke: Zacki oli kuollut samana yönä kello 2. Hänen lyhyt mutta tapahtumarikas elämäntarinansa oli päättynyt.
Marraskuussa toi höyrylaiva Polaris hänen maalliset jäännöksensä Helsingin Eteläsatamaan. Seisoin laiturilla ja näin suurta sinkkiarkkua kannettavan maihin. En saattanut ymmärtää, että satamatyöläiset jatkoivat työtään, raitiovaunut kulkivat, ihmiset kadulla kiirehtivät kulkuaan, puhuivat ja nauroivat, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kauan seisoi Zackin merimiesarkku koskemattomana. Lopulta avasimme sen. Siellä kaikki tavarat olivat niin kuin hän oli ne jättänyt. Siellä oli päiväkirja, jota hän kirjoitti laivassa viimeiseen hetkeen saakka, kirjeet, joita hän oli saanut kotimaasta ja ne kirjeet, jotka hän oli aikonut postittaa kotiin Kööpenhaminasta.
Tässä vähän taustaa Zackin lyhyelle merimiestarulle. Se alkoi kun hän vielä kävi Porvoon Lyseon kuudetta luokkaa. Hän pestautui eräänä toukokuun päivänä 1901 jungmanniksi Porvoon viimeiseen purjelaivaan, Regina-nimiseen parkkiin. Vanhemmat kyllä halusivat hänen suorittavan ylioppilastutkinnon ennen kuin hän alkoi merimiesuransa. Kenties he toivoivat, että halu merille häviäisi ajan mukana, mutta näin ei käynyt. Kun hän oli palannut ensimmäiseltä matkaltaan marraskuussa 1901, jatkoi hän koulunkäyntiään ja sai toukokuussa 1903 painaa valkolakin päähänsä. Tuskin kahta viikkoa myöhemmin, 11. kesäkuuta, hän oli ottanut alimatruusin pestin kahdeksi vuodeksi helsinkiläiseen Lennätin-nimiseen parkkilaivaan, joka itse asiassa oli vain vanha ”pärekori”. Monet kehottivat häntä luopumaan merimiesurastaan, mutta hän vastasi heille tyynesti: ”Seuraan sitä ääntä, joka minulle puhuu ja lähden matkaan, muuta en voi.”
Lennättimen päällikön sietämätön käytös, huono ja niukka ruoka, vuotava alus, jota myrskyllä piti pumpata yhtä mittaa, huonokuntoinen takila, joka vaati alituista korjaamista, minimaalinen palkka – kaikki tämä oli miehistössä herättänyt ajatuksen karkaamisesta ensimmäisessä amerikkalaisessa satamassa. Helmikuun 17. Lennätin ankkuroi Sapelon satamaan Georgiassa. Viikon karanteenissaolon jälkeen toteutettiin suunnitelma. Eräänä iltana, kun kapteeni oli lähtenyt vierailulle toiseen suomalaiseen laivaan, oli kaikki selvää karkaamiselle. Yhdeksän miestä, kaikki lukuun ottamatta ensimmäistä perämiestä, puosua ja kirvesmiestä, lähtivät isoveneellä ja soutivat rantaan. Jokaisella oli kainalossaan vaatesäkki. Oli pimeää eikä kukaan tuntenut seutua. Sen sijaan, että he olisivat löytäneet mantereelle, joutuivatkin he pitkän ja väsyttävän soudun jälkeen Sapelon toiselle niemelle. Aamulla jätettiin vene oman onnensa nojaan ja alettiin kävellä. Kapteeni oli tällä välin saanut tiedon karkaamisesta ja alkanut pakenevien takaa-ajon. Paikallisten avulla karkurit pääsivät mantereelle ja Savannahiin. Täällä he uskoivat olevansa turvassa ja uskaltautuivat illalla teatteriin. Onneksi rahat eivät riittäneet parhaille paikoille, vaan he istuivat ”piippuhyllyllä”. Permannolla olevan yleisön joukossa he huomasivat kapteenin, joka oli takaa-ajossaan onnistunut arvaamaan oikean suunnan ja toivoi näin saavansa pakolaiset kätevästi satimeen. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin ja matkaa jatkettiin melkein rahattomina. He nukkuivat päivisin ja taivalsivat öisin. Lopuksi he pääsivät Fernandinan kaupunkiin n. 125 mailia Savannahista. Zacki ja eräs toinen pestautuivat kanadalaiseen kolmimastoiseen kuunariin nimeltä Syanara. Nyt olivat kaikki rahat lopussa, kukkarossa ei ollut senttiäkään.
Syanara purjehti Kuubaan, Cardenasiin. Tropiikin aurinko valoi lamauttavaa kuumuuttaan pohjolan pojan jäseniin. Eräänä päivänä Zackin seisoessa ruorissa, musteni hänen silmissään ja hän pysyi tuskin jaloillaan. Se oli malariakohtaus. Sairaus kiusasi vaihtelevalla voimalla, joskus hän voi paremmin, joskus huonommin. Kun tultiin Kingstonin satamaan, tuntui kapteenista, että pojan oli saatava sairaalahoitoa. Hyvässä hoidossa ja iloisten huonetoverien seurassa palautuivat voimat, ja ennen kuin Syanara ehti nostaa ankkurinsa, oli Zacki jälleen laivassa.
Syanaran matkasta Nova Scotialle Zacki kertoo itse kirjeessään: ”Laivaan tuli vuoto Kap Hatterasin korkeudella hieman New Yorkista etelään ja täytyttyään vedellä siitä tuli hylky, joten mastot täytyi katkaista. Veneemme laitettiin kuntoon, mutta laivan keventämiseksi mereen heittämämme parrut rikkoivat sen. Jäimme täten hylyn varaan. Tämä tapahtui 14. lokakuuta. Viidentenätoista päivänä koetimme pystyttää hätämaston, mutta aallokko oli liian levotonta. Kolme miestä huuhtoutui yli laidan. Yhden heistä aallot paiskasivat takaisin. Toiset kaksi, perämies ja minä, saimme kiinni parrusta ja koetimme sen päällä päästä takaisin laivaan, mutta Golf-virta oli liian voimakas ja vei meitä yhä kauemmaksi. Laivasta heitettiin meille luukun kansi, joka oli pitkän köyden päässä. Virta ajoi luukun meitä kohti ja tovin ponnisteltuamme saimme siitä kiinni ja meidät vedettiin takaisin laivaan. Kun makasimme siinä parrun päällä, näimme aivan vieressämme suuren hain. Onneksi se ei tehnyt meille mitään.
— Maanantaiaamuna näimme höyrylaivan tulevan suoraan meitä kohti. — Laiva oli matkalla Englantiin. — Eräs norjalainen ja minä päätimme lähteä, — meillä oli tarkoitus päästä kotiin ja näin saimme vapaamatkan Liverpooliin. — Nyt haemme työtä ja otamme vastaan mitä vain löydämme, mutta vaikeata se on, kun olemme menettäneet kaiken, niin paperit kuin vaatteemmekin. Meidät on viety ”Sailors homiin” ja voimme hyvin. — En vielä koskaan ole ollut niin köyhä etten olisi pystynyt ostamaan postimerkkejä kirjeisiin, mutta nyt olen siinä tilanteessa.”
Talvikauden Zacki lepäsi kotona ja pestautui sitten uudelleen. Tällä kertaa laiva oli jälleen kotikaupungin vanha Regina. 19. syyskuuta 1905 käännettiin kokka kohti pohjoista. Viimeinen päiväkirjamerkintä on iloinen: ”27. lokakuuta: Eilen myötätuulta koko päivän. Ilma oli myös mitä kaunein. Ohitimme Hantsholmenin klo 10 ap. Tuuli on lounaasta, se tuuli, jota olimme kaivanneet jo 37 vuorokautta. Se tuli nyt, kun siitä ei enää ollut mitään hyötyä. Kattegatissa nousi myrsky. Heti kun olimme nousseet tuuleen majakkalaivan edessä, ahdettiin purjeet luoville ja kiinnitettiin kaikki paitsi alamärssypurjeet. Tänä aamuna klo 8 kääntyi tuuli täysin läntiseksi, joten pääsimme oikealle kurssille ja voimme nostaa täydet purjeet. Tänään meillä siis on ollut mitä hienoin ilma, aurinkoa ja navakka tuuli. Hurraa, tänään olen kirjoittanut kirjeen ”Zacki-pojan” kaikkein rakkaimmalle”.
Samana iltana tapahtui sitten onnettomuus. Oli säkkipimeää. Zacki oli märssyraa’alla ja tarttui irrallisena roikkuvan köyden pätkään, putosi alas reelingin päälle ja loukkaantui pahasti. Lähestyttiin Helsingörin satamaa, jonne mentiin sisään. Poika vietiin sairaalaan, lähetettiin sähke varustamolle ja jatkettiin matkaa. Lopun tiedämmekin.
Zacki oli ensimmäinen, joka laskettiin lepoon siihen pieneen hautausmaahan, jonka isä oli saanut luvan perustaa omalle niemelleen. Zackilla oli seikkailunhalu veressään, mutta samanaikaisesti voimakas kiintymyksen tunne kotiseudun kamaraan. Ensiksi mainittu vei hänet mukaansa vaarallisille vesille, eksoottisille rannoille ja vieraiden ihmisten pariin. Jälkimmäinen piti häntä näkymättömin sitein yhä kiinni siinä seudussa, jossa hän oli kasvanut. Sen maan sylissä hän sai viimeisen leposijansa. Utholmenin kiviselle pohjoisrannalle kaivettiin hänen hautansa. Täällä humisevat navakat tuulet mäntyjen latvoissa. Täällä tyyntyy myrsky Utvikenin lahden rauhallisessa satamassa. Täällä rauhoittuvat ajatukset harhailtuaan siinä levottomassa maailmassa, jossa me ihmiset teemme nopeasti päättyvän matkan elämämme aikana.
—
Lukenut Johanna “Jojo” Nuorivaara säätiön 100-vuotisjuhlissa 16.7.2005.
